“Suru on kunniavieras”

Posted by on Nov 3, 2018 in Kilpailut | Comments Off

Kevon reissusta kertovassa kirjoituksessa lupasin kirjoittaa menneestä kaudesta ja empivistä ajatuksista jatkon suhteen. Vaadittiin siis yli sata kilometriä tunturimaisemaa rinkka selässä, ennen kuin ajatus oli valmis jatkon suhteen. Kun kirjoitan viimekaudesta, joka alkoi lokakuussa 2017 ja päättyi tämän vuoden syyskuussa, voisin yhtä hyvin kirjoittaa kuolemasta, menetyksestä ja surusta. Nyt jos mietit, että edellisiin sanoihin liittyy pelkkää pahaa, huonoa ja synkkää olet väärässä. Liittyy niihin toki sitäkin, mutta enimmäkseen niihin liittyy läsnäoloa, kiitollisuutta ja olennaisten asioiden tajuamista. Tätä kirjoitusta on rakennettu pala kerrallaan. Poistettu osioita ja lisätty osioita. Veivattu edestakaisin. Johtuen ehkä siitä, että kirjoitan hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Mutta valmistuihan tämä, Pyhäinpäivän kunniaksi.

Päättyneenä kautena opin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Opin itsestäni urheilijana ja valmentajana, mutta ennen kaikkea ihmisenä. Opin tiedostamaan jaksamisen rajat. Opin jotakin siitä, milloin keskinkertainen on riittävä ja milloin puskea yli, kun ei enää jaksaisi.

Kauden alku oli aika lailla samanlainen vuosi sitten kuin aiemminkin. Peruskestävyystreeniä joka sisälsi juoksua, pyöräilyä ja sauvakävelylenkkejä. Tuntimäärät 10-12h viikossa. Perustekemistä. Arjessa työtä, treeniä ja normi perhe-elämää.

IMG_20180630_214450

Jotain oli kuitenkin toisin. Isäni sairasti syöpää. Oli sairastanut tuohon mennessä kolmatta vuotta. Vointi parani ja huononi, sahasi eestaas. Hän oli innokas penkkiurheilija. Kannusti aina ja katsoi kaikki kisani jotka televisioitiin sekä surffasi netistä tulokset. Jos ei tuloksia löytynyt, niin soitti ja kirosi että mistä ne tulokset näkyy. Kehui, että juokset hyvin noin vanhaksi akaksi. Kun olin lapsi hän opetti minut liikkumaan metsässä, ampumaan pienoiskiväärillä ja perkaamaan hauen. Hän sytytti kipinän yrittäjyyteen. Opetti, että jos jotakin markalla ostat, niin kahdella sen myyt. Semmoinen hän oli, sellainen luotettava huumorilla höystetty järkkymätön vuori.

Tammikuun 2018 alussa kun olin käymässä, hän oli silloin kotona. Oli ollut välillä vuodeosastolla ja välillä kotona. Vointi oli mennyt huonommaksi viime päivien aikana. Sen näki liikkeistä ja kuuli hengityksestä. Hän kysyi, että lähdenkö viemään hänet vuodeosastolle. Halusi mennä. Vastasin, että lähdenhän minä. Hän vielä työhuoneessaan hoiti paperitöitä ennen lähtöä. Vajaan puolen tunnin ajomatkan aikana ei paljon puheltu. Molemmat tiesivät, että hän katselee näitä maisemia viimeistä kertaa. Siitä alkoi kuukauden mittainen saattohoito. Äiti oli isän luona koko ajan. Kävi välillä syömässä ja nukkumassa mutta muuten oli vierellä koko ajan.

Minä en tiennyt yhtään, miten suhtautua kuolemaan. Olin ollut elämäni aikana kerran hautajaisissa ja olin silloin 3 vuotta vanha. Inhosin sairaaloita ja vuodeosastoja. Kysyin äidiltä, että mitä minä teen, jos alkaa kamalasti itkettämään kun tulen isää katsomaan? Että jos ei pystykään olemaan?

Jostakin ne voimat vain tulevat. Parissa päivässä opin rutiinit. Totuin vuodeosaston hajuun. Tiesin mistä löytää lehtiä, milloin tulee ruoka ja opin tuntemaan hoitajia nimeltä. En itkenyt isän luona, mutta hiihtoladulla itkin joka kerta niin että happi uhkasi lakata kulkemasta ja kyyneleet jäätyivät poskille. Opin että ei tarvitse yrittää esittää isän vierellä mitään, riitti että oli läsnä ja luki vaikka lehdestä ääneen urheilutuloksia.

Helmikuun alussa hän kuoli. Olen kiitollinen siitä, että sain olla mukana lähes viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitään ei jäänyt sanomatta.

Urheilu oli ja on minulle edelleen tapa tehdä surutyötä. En hetkeäkään ajatellut jättää kisakautta väliin, mutta päätin kilpailla vähemmän, sillä harjoittelu oli ollut melko vaillinaista ja fiilispohjaista alkuvuoden. Stressin ja puutteellisen lihashuollon seurauksena sain kiusallisen plantaarifaskiitin keväällä. Ennen SM maastoja kunnollisia tehoharjoituksia juosten oli alla vain pari. Halusin kuitenkin kilpailla. Tuloksena oli 13. sija ja sen myötä joukkue SM hopea, joka oli ensimmäinen yleisen sarjan SM mitalini. Toukokuun lopulla sairastuin flunssaan. Olin kuumeessa, kun ulkona oli helle. Kesäkuussa juoksin varovaiset pari ratastarttia fiilispohjalta. Heinäkuu helli ja raastoi melkoisilla hellelukemilla. Viimeistelytreeneissä oli lämmintä pitkälti + 30 astetta ja oma vesiämpäri kentän laidalla sienen kera odottamassa.

Jyväskylässä Kalevankisojen 10 000m olin 4., joka oli paras sijoitus koskaan. 5000m loppui puhti aivan täysin ja olin sijalla 9. Aikuisurheilijoiden SM kisoista saaliina oli kultaa 800m:n ja 1500m:n matkoilla, joista kasilla syntyi kauden ainut ennätys. Syksyllä vielä juoksin aikuisurheilijoiden kisoista polkujuoksun SM kisoista kultaa.

FB_IMG_1534593108948

N35 sarjan SM kultaa 800m

Elokuun lopussa oli takaisin maksun aika. Olin kisakauden päättyessä aivan puhki ja halusin vain nukkua. Ja niin nukuinkin: 9-10h yössä ja aamulla odotin, että koska pääsee illalla nukkumaan. Ajattelin että, en jaksa enää urheilla tällä panostuksella, jos hinta on tämä kunnes tajusin että kysymys ei ole pelkästään kisakauden aiheuttamasta fyysisestä väsymisestä vaan kaiken vuoden aikana tapahtuneen tuomasta uupumuksesta.

Opin että surusta saa voimia. Sain siitä voimia kisakauteen, mutta voimia ei voi riittää loputtomiin vaan jossakin vaiheessa tulee senkin aika, että on vain levättävä. Laitettava akku laturiin.

Aiemmin olen vastannut kaikille kysyttäessä päättyneestä kisakaudesta että ”ihan ok meni” Nyt kun olen tätä asiaa miettinyt, niin voisin vastata, että kausi meni paljon paremmin kuin lähtökohdat olisivat suoneet.

Kuukauden päivät olen nyt peruskuntokautta nautiskellut. En vain pysty itselleni perustelemaan miksi en ainakin vielä ensi kaudella kilpailisi SM tasolla yleisessä sarjassa. En vain koe, että homma olisi viety sillä tiellä loppuun saakka. Liekki palaa roihuten ja vaikka yksi kannustaja on poissa, niin hän on kuitenkin läsnä. Pystyn kuulemaan tiukoissa paikoissa kannustushuudot ja aistimaan pirtin jännittyneen tunnelman TV:n ääressä. Hieman niin kuin silloin kun Suomi voitti jääkiekossa maailmanmestaruuden vuonna 95. Se matsi katsottiin yhdessä.

Sytytä tänään Pyhäinpäivänä kynttilä ja nosta malja sinulle tärkeän henkilön muistolle.