Blogi

Tänne kirjoittelen omasta juoksuharjoittelustani, kilpailuistani ja työstäni valmentajana.

Paastolla

Posted by on Jan 3, 2015 in muut | Comments Off

Kysymys ei ollut mistään ravintoon liittyvästä paastosta. Nainen, joka syö hyvällä ruokahalulla noin 3000 kaloria päivässä ei paastoa. Vaan kysymys oli tästä:

Veisbook, twitter, meili, säpö, twiitti, nettailu, surffailu…

Luin marraskuun lopulla jutun hesarista 17- vuotiaasta tytöstä, joka lähti mukaan testiin jossa elettiin viikko ilman internettiä. Päätinpä kokeilla minäkin, koska olin ärsyyntynyt omaan netissä oleilun määrään ja jatkuvaan puhelimen näpläämiseen. Aikajaksoksi valikoitui jouluviikko, jo ihan käytännön syystä. Töiden tekeminen ilman nettiä olisi ollut hivenen hankalaa mutta koska olin päättänyt lomailla, niin tämä oli oivallinen hetki. Ei siis facebookia, meilien lukua tai ylipäätään netissä oleilua viikkoon.

Jouluviikon maanantai-iltana laitoin koneen kiinni. Poissaoloviesti meiliin ja hyvän joulun toivotukset ystäville, tutuille, asiakkaille sekä yhteistyökumppaneille.

Iski ontto olo. Käsittämätöntä. Tuli tunne, että jäänkö jostakin paitsi? Mitäs tässä nyt sitten tekisi? Oli vielä kevyt harjoitusviikko meneillään, niin ei voinut laittaa ylimääräistä aikaa oikein treenaamiseenkaan. Koin ehkä jonkin moisen vajaan vuorokauden kestävän vieroitusoireilun. Tiistaina matkustimme joulun viettoon, ajomatka 3,5 tuntia.  Minulle on kehittynyt tapa, että lueskelen ja selailen apukuskin puolella istuessani netistä kaikenlaista matkojen aikana. Ihan rutiinilla meinasin tarttua puhelimeen heti alkumatkasta. Ai niin..

Sinällään tässä internetittömyydessä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä olinhan ollut esimerkiksi juuri syksyn aikana vajaan viikon Haltin reissulla täysin pimennossa kaikesta nettihärpätyksestä. Tässä olikin pointtina juurikin se, että millä tekemisellä korvaan nettisurffailun kun se on kokoajan saatavilla?

Aloin lukemaan. Viikossa meni 2,5 kirjaa. Nukuin. Juoksin metsässä ja kahvakuulailin pihalla pakkasessa. Istuin nuotiolla. Olin enemmän läsnä.

2014-12-26 12.08.52

Upeita lenkkimaisemia

 

2014-12-26 12.52.34

Jäisiä kahvakuulia

Nyt lähes viikko sitten kun palasin taas normirytmiin. Kokonaisuudessaan paastolla oli erittäin positiivinen vaikutus. Tunsin viikon aikana oloni stressittömäksi ja rauhalliseksi sekä nukuin paremmin, kun en ollut illalla selaillut nettiä ja siellä pyörivät asiat eivät päässeet vaikuttamaan minuun.

Tällä viikolla olen huomannut, että en roiku netissä läheskään niin paljon kuin ennen, facessa vielä vähemmän. Huomasin suunnittelevani mitä netistä katson ja milloin. Turha mitään sanomaton surffailu on vähentynyt. Tottakai sosiaalinen media ja netti ylipäätään ovat hyvä juttu, mutta kohtuullisesti annosteltuna niin kuin ruoka ja liikuntakin. Suosittelen annostelua enemmän liikuntaa ja vähemmän internettiä :)

2014-12-26 15.06.45

Iltahämärässä, ennen nuotiohetkeä.

Uusi vuosi on siis startannut, joten haluan toivottaa sinulle liikunnallista ja hyvinvoivaa uutta vuotta 2015! Innolla odotan kaikkia kivoja tämän vuoden urheilutapahtumia. Vuosi 2014 on hieman taantumavuosi tuloksieni suhteen, mutta siihen mahtui paljon muita kivoja asioista ja uuden oppimista. Nyt on treenirytmi kivasti päällä ja olen nauttinut suunnattomasti monipuolisista harjoituksista, jopa kloorivedestä henkitorvessa ja täysin päättömiltä tuntuvista Esport arenan ympärijuoksuista. Kyllä keho tekemistä tottelee.

Kelmeilyä

Posted by on Dec 14, 2014 in Harjoittelu, muut | Comments Off

Esittelyssä on yksi juoksukavereistani.

Nimi: Kelmi. Ikä: noin 2 vuotta. Rotu: Novascotiannoutaja. Sukupuoli:uros. Paino: noin 17 kg. Pituus: en tiedä. Aerobinen ja anaerobinen kynnys selvittämättä. Motto: täysiä eteenpäin.

Aloitin valjaissa juoksun opettamisen Kelmille sen ollessa noin reilun vuoden ikäinen. Ideana on siis, että koira juoksee edellä ja vetää. Ei siis toisin päin, kuten toisen tollerimme Konnan kanssa käy joskus. Se on hieman laiskempaa sorttia.

Koiran kanssa juokseminen on mukavaa. Koira myös pakottaa lenkille jos sattuu olemaan motivaatio-ongelmia. Satoi tai paistoi, ulos on päästävä. Nykyään juoksemme Kelmin kanssa yhdessä noin kerran viikossa. Muut koiralenkit mennään kävellen plus päälle agilitytreenit.  Emännän juoksutreenit ovat sitten erikseen.

Sopivat välineet koirajuoksuun löytyivät eläinkaupasta: pehmustetut valjaat, joustava liina ja leveä vyö, johon liina kiinnitetään. Aloitin homman totuttamalla Kelmin valjaisiin. Ensin sisällä ja sen jälkeen ulkona. Helppo homma, ei ongelmia. Sen jälkeen siirryttiin juoksun pariin.

Lenkille lähdössä

Olen valmis!

Juoksulenkille lähtö noudattaa aina samaa kaavaa: ensin lähdetään kotoa liikkeelle siten että Kelmillä on normaali panta ja siinä kiinni hihna. Kävellemme ensin puolen kilometrin pätkän keskuspuiston alkuun. Siinä matkalla poika hoitaa, mitä pojan kuuluu hoitaa: merkataan pusikot ja pylväät sekä heitetään twiitit kylän nartuille. Sitten puetaan valjaat ja valjaat toimivat myös merkkinä, että nyt mennään eikä merkkailla. Nyt saa vetää. Vetämään opettaminen oli helppoa, Kelmi tykkää vetää luonnostaan joka on tietysti normaali kävelylenkeillä hieman ärsyttävää.

Meidän lenkki noudattaa aina samaa reittiä eli Puolarmaarin ympäri ja takaisin. Vauhti on verkkaisempaa mennessä ja täysiä tullessa. Jarru – siis vaikea opettaa. Kilometrejä meidän reissulta kertyy noin 7-8km. Kyseessä ei ole tasavauhtinen PK lenkki vaan intervalli tyyppinen sekamelskalenkki, jossa kaikki vauhdit välillä 6 – 3:15 min / km käydään läpi. Vauhtia lisäävät edellä menevät polkupyörät, koirat ja tutut ihmiset. Keskuspuiston suora on parasta, siinä tulee perässä roikkujalle ylirytmiharjoittelua. Kelmi ei tunne sääliä, jos edellisenä päivänä on ollut emännällä hieman kovempi treeni. Nyt juostaan!

Lenkin päätteeksi pari sataa metriä ennen kotia otetaan valjaat pois, leikitään, merkkaillaan ja syödään nameja. Vähän niin kuin me ihmisjuoksijat: riisutaan lenkkarit, leikitään eli ollaan hyvissä fiiliksissä ja syödään. Merkkailua ei tosin taida onneksi ihmislenkkeilijät yleisemmin harrastaa.

Kelmie

Kelmie eli Kelmi ja mie

Tälläistä tällä kertaa. Hyvää joulun odotusta kaikille! Ja jos on joululahjoja vielä hankkimatta, niin ei se juoksuvalmennus tai muun tyyppinen PT paketti ole hassumpi joululahja.

Jouluviikosta alkaen luvassa on pieni paasto ja sitä myöten ihmiskoe, en tosin kerro millainen. Kirjoitan siitä joulun jälkeen.  Sen verran voin paljastaa, että kyseessä ei ole se paasto joka ensimmäisenä tulee mieleesi ;)

 

 

Polkujuoksukisailua Ranskassa

Posted by on Nov 14, 2014 in Kilpailut, muut | Comments Off

Päätin se minäkin sitten kokeilla polkujuoksua ihan kilpailuun osallistumalla. Olen yleensä kerran vuodessa juossut maratonin ulkomailla, mutta nyt vaihdoin maantiellä lanaamisen 32 kilometrin tarpomiseen poluilla ja vuorilla.

Asian ytimeen.

– Tapahtuma: Trail des Baous 32 km.

– Paikka: St.Jeannet Ranskassa.

– Lähtökohdat: poluilla silloin tällöin koiran kanssa jolkottelua. Kolme pidempää lenkkiä poluilla tänä vuonna (max. 20km), joista viimeisin viikkoa ennen tapahtumaa. Metsässä patikointia harrastan runsaasti.

– Viikkoa ennen varusteiden testaus. Kengistä tuli varpaisiin rakot, ei muita ongelmia.

– Teknisen osaamiseni poluilla luonnehtisin olevan tasolla 0 – 1 +

– Ranskan kielentaito pyöreä nolla.

20141102_085115

Valmiina seikkailuun!

Pientä jännitystä oli ilmassa, lähinnä sen suhteen oliko Google-kääntäjä antanut riittävät tiedot tapahtumasta, jotta selvittäisiin paikan päälle. Pidän ylipäätään jo saavutuksena, että ilman ranskan osaamista saatiin numerolaput (Google -kääntäjän käännös oli muuten ruokalaput) kouraan ja oltiin lähtöviivalla menossa oikeaan suuntaan. Toisin oli vuonna 2011 Lanzarotella jossa järjestäjät eivät olleet yksimielisiä siitä, kumpaan suuntaan maratonreitti lähtee.

En tehnyt oikein mitään suunnitelmaa vauhdista. Lähdin matkaan tavoitteena maaliin pääsy, maisemista nauttiminen ja kivikkopoluista selviäminen. Osa ylämäistä oli sen verta jyrkkiä, että meni kävellen kipuamiseksi. Muita ylämäkiä juoksin suhteellisen nokkelasti, mutta alamäissä olin aivan onneton. Uskallusta ja taitoa vaativiin alamäkiin puuttui.  Reitin profiili löytyy muuten tästä.

1317-IMG_1972

Polkukisailun saralta kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Suurimpana erona maantiejolkotteluun on näin ensikertalaisen näkövinkkelistä energiahuolto ja jatkuva hereillä olo. Koko ajan on oltava skarppina, jos aikoo pysyä pystyssä ja tankata energiaa, jotta jalka nousee. Maantiellä jolkotellessa jaksaa raahautua eteenpäin energiavarastojen ollessa jo melko tyhjillään.

20141102_111146

Tuli vähän vino kuva, mutta huikeat oli maisemat.

20141102_105845

Tämä oli helppoa juoksualustaa. Vaikeimmissa kohdissa taisin niin keskittyä, ettei kyennyt pysähtyä kuvaamaan

Kaaduin muuten vain kerran. Alamäessä. Jäin siihen joogaajille tuttuun asentoon alaspäin katsova koira. Aiheutin kohahduksen joukossa ranskalaisia miehiä. Totesin vain: I am okei, I am okei. P..kele ja matka jatkuu.

Saavuin maaliin hyvissä voimin ja nälkäisenä. Nimeni kuulutettiin kun jolkottelin hiekkakentälle. En luonnollisestikaan ymmärtänyt mitään muuta kuin nimeni kuulutuksesta ja juoksin reippaasti maaliin. Ajanotto chippiä poisottava mies sanoin minulle jotakin, en tietenkään ymmärtänyt ja hän ei ymmärtänyt englantia.

Hän kumartui kohti jalkaani ja samassa minä tajusin, että hän haluaa minun nostavan jalkani penkille. Minun polveni ja hänen kaljunsa kohtasivat melko voimakkaasti. Auts! Liuta pahoitteluja. Aina ei vain voi tajuta. Kuten en myöskään tajunnut, että olin kisan toinen nainen kunnes ranskalaisnaiset tämän minulle kertoivat. Voitin sekunnilla kolmanneksi tulleen. Luulin siinä maalisuoralla, että hän oli 17 km:n kisaaja. Ainahan se palkintokorokkeelle nouseminen on ihan kivaa, vaikka se pahin kilpakumppani tuijottaakin tuolta eteisen peilistä. Tällä kertaa sijoitus oli vaan melkoinen yllätys.

20141102_145239

Tämä kisa oli ehdottomasti tämän vuoden paras kokemus. Poluilla jolkottelu on kivaa!

Maratonmörkö

Posted by on Oct 24, 2014 in Kilpailut | Comments Off

Lähdin viikko sitten selvittämään hieman kariutunutta suhdettani maratoniin. Suhteen selvittelyn taistelutantereeksi valikoitui Kankaanpään maraton. Tuon tapahtuman yhteydessä juostiin samalla Suomen aikuisurheiluliiton SM Maraton (vanhalta nimeltään veteraaniurheiluliitto). Jotenkin tuo sana veteraaniurheilija istuu nyt tekstiini paremmin, joten käytän sitä.

Tavoite tuolle juoksulle oli sangen selkeä: maaliin pääsy. Syyskuisen keskeytyksen jälkeen oli maratonmörkö hiipinyt esiin ja tuonut juoksemiseen epävarmuuden. Tykkäänkö tästä hommasta kisailumielessä vai en?

Kun aloitin tämän kymmenen vuotta sitten, ajatus oli selkeä: juoksen itselle, omaksi iloksi ja itseäni vastaan. Tuo silloinen juoksemisen on muuttanut vuosien myötä muotoaan. Ilo on edelleen mukana, mutta mukaan on tullut myös puolivakava kisailu ja en aina oikein tiedä miten siihen suhtautua.

Jos olisin valinnut jonkin toisen tapahtuman, olisin saattanut lyödä jopa hanskat tiskiin ja päättää maratonurani tähän. Mikä muutti mieleni? Veteraaniurheilijat ja hyvä tapahtuman yhteishenki. Aitous ja onnistumisen ilo, joka paistoi kun mitaleja jaettiin. Erityisesti M80 sarja jäi mieleen: tyyneys, kunnia ja ilo onnistumisesta. Mitalin saamisen hetki, joka oli näille miehille tärkeä. Näiltä kaikilta veteraaniurheilijoilta sain syyni jatkaa, sillä minäkin haluan olla joskus tuolla N80 sarjassa pokkaamassa mitalin. Siinä on tosin monta sarjaa vielä välissä sekä aika monta maratonin ja minun välistä mylläkkää selvitettävänä.

Miten se oma juoksu sitten sujui? Pääsin maaliin ja tavoite siis saavutettu. Minun ja maratonin suhde jatkuu. Aika jäi kauaksi ennätyksestä, mutta tuli sillä veteraanit N35 sarjassa hopeaa. Olo on kuin teinitytöllä.

Ja maratonmörön suljin kaappiin, pysykööt siellä. Nyt alkoi talviharjoittelu.

2014-10-18 veteraanien SM-maraton Niinisalo -105

Hyviä porukoita joissa hölkötellä.

KanMara2014-0320

Mörköä tainnuttamassa

Haltin huiputus

Posted by on Oct 12, 2014 in muut | 2 comments

En ihan tarkalleen muista, mistä se ajatus joskus lähti liikkeelle. Haave siitä, että haluaisin kiivetä Haltin huipulle.  Ajankohdaksi valikoitui syys – lokakuun vaihde siksi, että reitillä olisi todennäköisesti hyvin hiljaista ja minulla olisi hyvä mahdollisuus lähteä kun kaikki tärkeimmät juoksut olisi tältä kaudelta juostu.

Hain reissulta fyysistä ponnistelua, mutta ennen kaikkea halusin päästä nauttimaan upeista maisemista ja ulkona olemisesta.

Mitä jäi mieleen matkasta?

– Sen että kauas on pitkä matka ja raskas on painava kantaa eli reilun 20kg rinkka painaa.
– Jos menet kyykkyyn tai polvillesi maahan rinkka selässä, ylös ei pääse kivutta kun takana on pari päivää patikointia.
– Olen löytänyt pakaralihakseni! Terkkuja vaan Heidille Suomen urheiluhierontakeskukseen.
– Tunturipurojen vesi ON kylmää. Ja jos sinne kaatuu rinkka selässä kyljelleen, näyttää kilpikonnalta joka on kilvellään jalat kohti taivasta.
– Kuivat vaatteet ja nuudelit vaelluspäivän päätteeksi on taivas.
– En syö nuudeleita ainakaan seuraavaan pariin kuukauteen. Pikanuudeleita en ehkä ensi vuonnakaan.
– Sauvakävelysauva on todella hyvä apuväline kun keikkuu kivikoissa ja etsii lumen alta tunturipuroja
– Lappilainen vieraanvaraisuus ja auttavaisuus saivat tällä reissulla aikaan leveän hymyn sekä onnen kyyneleet
– Sauna ja punaviini reilun satasen rymyämisen jälkeen vastaa nuija nukutusta
– Luonnon keskellä ihminen on henkisesti vapaa rooleista, ihminen vain on.
Seuraavassa olen kuvannut lyhyesti päivän etapit parin kuvan kera.

IMG_4002IMG_3958

Päivän ensimmäinen etappi oli pituudeltaan noin 12km Kilpisjärveltä Saarijärvelle, jossa vietimme ensimmäisen yön. Ensimmäinen taival otti heti luulot pois kulkijasta: kivikossa tallustaessani reilun 20 kilon rinkka selässä tunsin itseni lähinnä vaappuvaksi ankaksi. Mutta iltahämärissä saavutimme kuitenkin ensimmäisen etapin ja otsalampun valossa majoituimme autiotupaan.  Yöllä en saanut unta: kamiina tuli lämmitettyä hieman liian kuumaksi ja olin muutenkin niin täpinöissäni odotellessani seuraavaa vaelluspäivää.

IMG_3941

Talvinen aamu valkeni Saarijärvellä

 

Seuraava päivä olikin yhtä nousua: olimme matkanneet toista tuntia yöpaikastamme ja mökki näkyi yhä. Pieniä vastoinkäymisiä tuli koiriemme reppujen kanssa, kun huomasimme niiden hiertävän ikävästi Kelmi koiran vatsaa. Ei muuta kuin reppu pois ja ruoat rinkkaan. Eihän se paljoa painanut jo valmiiksi….

Sain toisen päivän aikana kokemuksen myös siitä, että tunturipurojen vesi ON kylmää. Yhtä pientä jokea ylitettäessä jalka vain lipsahti vedessä ja kellahdin kuin kilpikonna kyljelleni veteen. Siinä ei auttanut muuta kuin rapsakassa tuulessa heittää vaatteet pois ja kuivat tilalle. Kylmä tulee todella äkkiä. Hyvät vaelluskengät turvasi sen, että onneksi nilkka ei päässyt pyörähtämään. Toisen päivän loppupuolisko oli helppoa alaspäin menoa Meekojärven autiotuvalle. Matkaa tuolle päivälle kertyi noin 20 kilometriä.

Meekojärven autiotupa oli tosi kiva paikka Saivaaran vieressä ja nyt kamiinankin kanssa olimme hieman varovaisempia. Tuvan kirjasta huomasimme, että hiljaista on reiteillä: meidän edellä oli vain yksi kolmen henkilön porukka menossa Haltin suuntaan.

Yöllä satoi jotain epämääräistä räntää ja aamulla kävi tiukka pohjoistuuli. Nyt oli kova päivä edessä. Reitti vei tässä vaiheessa suoraan pohjoiseen ja saimme puskea vastatuuleen ensin kivikossa ja iltapäivän puolella lumessa. Pihtsusjärven autiotuvalla lounastaukoa pitäessämme, tuntui että korvissa soi koko ajan tuulen voimasta. Kun jatkoimme iltapäivällä matkaa kohti Haltia, meitä tuli vastaan tuo edellä mainittu kolmen hengen retkiseurue. He olivat yönsä viettäneet Haltin autiotuvassa ja aamulla käyneet Haltin huiputtamassa hirmuisessa sumussa ja tuulessa. Toivottivat meille parempaa onnea.

Ja nyt sitä onnea oli matkassa: tuuli tyyntyi iltapäivällä ja taivas kirkastui. Saavuimme Haltin alapuolelle noin viiden aikaan iltapäivällä. Reitti oli vaihtunut kivikosta lumeen. Sää oli upea. Teimme lievästä väsymyksestä huolimatta päätöksen jatkaa huipulle samoin tein, sillä sää saattaisi olla seuraavana päivänä aivan toinen. Rinkat jätimme alas ja pakkasimme pikkureppuun juomaa sekä hieman evästä sekä otsalamput. Matkaa olisi vielä 4,5 kilometriä huipulle ja matkalla lunta oli välillä puoleen reiteen saakka, välillä kulkeminen oli helppoa. Koiria hanki sentään kantoi lähes täysin.

IMG_4017

Kohti huippua

Juuri auringon laskiessa pääsin huipulle. Ilta oli lähes tyyni ja hiljainen. Erityisesti tuo hiljaisuus oli asia joka painui mieleeni. Yksi unelma oli toteutunut.

IMG_4025

Hiljainen hetki huipulla

Haltilta laskeuduimme loppumatkan otsalamppujen valossa ja pääsimme nauttimaan vielä päivän päätteeksi lumessa kahlailusta rinkat selässä 1,5 kilometrin matkan autiotuvalle. Matkaa kertyi tuolle päivälle noin 30 km. Haltin autiotupa on paikka, joka jäi mieleen karuna mutta samalla kauniina paikkana. Mieleenpainuvaa olivat myös upeat revontulet.

IMG_4057

Viimeisen vaelluspäivän aamu. Pojat rauhoittuivat hetkeksi kuvaan.

Seuraavana päivänä lähdimme laskeutumaan alaspäin ja yövyimme jälleen Meekojärvellä. Hassun hauska juttu sattui vielä viimeisenä päivänä, jolloin päivän pituus oli reilu 30 km ja matkaa tehtiin taukoineen noin 11h Meekojärveltä aina Kilpisjärvelle saakka. Olimme laskeneet ruoat aika tarkalle ja ajattelimme että kyllähän siellä Kilpisjärvellä joku kauppa on auki. Noh, kun soittelimme mökin omistajalle jolta olimme varanneet mökin seuraavaksi kahdeksi yöksi ja kysyimme missä mökit sijaitsee ja onko kauppa tai joku ravintola auki. Kauppa oli kuulemma mennyt kiinni kuudelta, mutta joku ravintola saattaisi olla kuulemma auki. No eihän se tietysti ollut. Päädyimme siihen, että eiköhän tässä aamuun kestetä onhan meillä hei sentään pullo punaviiniä ja olutta! Hyvä hyvä!

Ajoimme hakemaan mökin avainta ja omistaja kyseli, että oliko ravintola auki. Taisi nähdä surkeat ilmeemme ja pohti siinä hetken, että mitähän tässä keksisi. Totesi sitten, että vaimo leipoi aamulla sämpylöitä, hänpä hakee niitä. Hetken kuluttua meillä oli kädessä laatikko, jossa oli tuoreita sämpylöitä, voita ja poronlihapihvejä. Meinasi itku tulla, niin hyvä mieli tuli. Tämä kaikki syötiin syvässä hiljaisuudessa lämpöisessä mökissä ja tuo ateria jäi ikuisesti mieleeni.

Seuraavana päivänä olo oli kuin uudesti syntyneellä. Kaunis päivä kun oli, niin lähdimme vielä Saanatunturin valloitukseen. Melkoinen oli siis viikko: jalkojen päällä sunnuntai – sunnuntai välillä 137km, 41 tuntia, suurimman osan ajasta ”koti” selässä. Sunnuntaina viikon päätteeksi kokeilin miltä 16 km VK maistui, yllättävän kivasti kulki.

Mukavaa syksyä, älkää jääkö sisälle vaikka vettä välillä satelee ja illat pimenee. Se on vain pukeutumis- ja asennekysymys :)

Säröjä

Posted by on Sep 24, 2014 in Kilpailut, muut | Comments Off

Viime lauantaina oli juoksu-urani viidestoista maraton startti ja kolmas kerta SM maratonilla. Siitä muodostui myöskin ensimmäinen kerta kun en juossut maratonilla maaliin saakka, vaan jätin leikin kesken 30 km kohdalla. Alkuvauhti oli sitä mitä pitikin enteillen noin 2:57 – 2:56 loppuaikaa. Sykkeet jopa hieman matalammat kuin Frankfurtissa, mutta askeleen rullaus oli alusta saakka huono. Ja karmealtahan se näytti kun Garminin dynamiikkakäppyroitä jälkeenpäin katsoin.

Puolessa välissä meno loppui kuin seinään. Pahimmillaan lyllersin melkein 5 min/km vauhtia. Jalka vaan ei noussut. Ei millään. Raahauduin 30 km:n huoltopisteelle saakka, jossa huoltajani oli ja se oli siinä. Syitä epäonnistumiseen saattaa olla monia: kunnollista harjoittelua oli takana liian vähän sillä pääsin kunnon maratonharjoittelurytmiin vasta elokuun alussa kun helteet hellittivät. Tai sitten en ollut keventänyt tarpeeksi harjoittelua tai sitten vain sattui huono päivä. Taustalla voi olla myös kaikki nuo syyt tai ei mikään niistä. Maraton on vaativa laji ja siksi se on kiehtova laji.

Tottakai keskeyttäminen harmitti. Onneksi ympärilläni on kannustavia ja myötäeläviä ihmisiä, joiden tuella palaan nopeasti ja tukevasti pinnalle maan alta ylöspäin möyryten. Ravistelen ravat harteiltani ja jatkan matkaa todeten tyynesti että nyt kävi näin, seuraavalla kerralla voi käydä toisin.

Olen jatkuvasti viime vuosina parantanut aikaani. En edes muista milloin olisin juossut maratonin jolloin aika olisi ollut edellistä huonompi. Tätä ehkä tarvittiin, jotta oppisi jotakin ja voisi palata takaisin omien ennätyksiensä metsästämiseen. Tarvitaan säröjä ja nöyryyttä, jotta voisi taas onnistua ja auttaa muita onnistumaan. Toisaalta täytyy myös muistaa, että jossakin vaiheessa on laitettava myös ennätysten metsästämiselle stoppi, todettava että tähän minun kapasiteettini riitti ja olen tästä ylpeä vielä vanhana mummelina kiikkustuolissa. Mutta sen aika ei ole vielä.

Viime viikoissa on ollut paljon hyvää: yksi valmennettavani täräytti Tallinnan maratonilla loistavan uuden ennätyksen 3:16! Espoon rantamaratonilla puolikkaalla kolme valmennettavaani juoksi loistavia omia ennätyksiään ja samoin sunnuntaina vielä kaksi kirmasi kympin matkan. On hienoa auttaa muita onnistumaan! Onnea vielä kerran kaikille valmennettavilleni upeista suorituksista!

Hölkkäkisoista vauhtia SM maratonille

Posted by on Sep 8, 2014 in Harjoittelu, Kilpailut | Comments Off

Kauden päätavoite eli SM maraton siintää alle 2 viikon päässä. Kivaa! Kalevan kisojen reissun jälkeen en polttanut lenkkareita, poistuin vain radalta ja lähdin ”hölkkäämään”. Juoksin yhdet ratatreenit ja sen jälkeen olenkin viihtynyt maanteillä.

Jotta saisin hieman itseluottamusta takaisin, ravasin rennolla asenteella elokuussa neljä hölkkäkisaa. Mieli ja kunto paranivat joka kerran jälkeen. Mieleeni jäi erityisesti viikko Kalevan kisojen jälkeen juostu Tiukan lenkki 14 km, joka sisälsi sora- ja hiekkateitä sekä 1 km metsäpolkua. Olosuhteet olivat minulle sopivat: ylä- ja alamäkeä sekä viimeiset neljä kilometriä satoi vettä kaatamalla. Kokemus oli henkisesti puhdistava, paitsi kastui siinä vaatteetkin läpimäräksi. Keskivauhti oli lähes sama kuin viikkoa aiemmin ja yhtään ei tarvinnut puristaa.

Paras tunnelma oli ehdottomasti keskuspuistossa juostussa Yimby- tapahtumassa. Tuotto meni Espoon kehitysvammaisten virkistystoimintaan. Noin 10 km juostiin kahtena lenkkinä ja oli mukava kannustaa sekä tulla kannustetuksi matkan varrella. Kaksi viikkoa sitten juoksin Keuruulla 10 km maantiellä 1,5 minuuttia paremmin kuin radalla, joten taitaa nyt olla niin että luontoihmisenä on parasta pysyä myös jatkossa puskissa juoksemassa.

Rennon letkeän puolimaran juoksin viikko sitten Porvoossa normi harjoitusviikon päätteeksi ja sain tämän kauden kivoimman palkinnon: Sauconyn kisatossut. Kiitos Old Horse ja Lauri Ollitervo.

Mieli SM maratonin suhteen on hyvä: ennätystä lähdetään parantamaan, edes minuutin verran ;) Tosin päästäkseni maran viivalle asti on vielä pari juttua selätettävänä: terveenä pysyminen. Tuntuu että minne ikinä menenkin, niin joku ympärillä on kipeänä.

Maratonin jälkeen onkin aika miettiä uusia juttuja tulevalle kaudelle ja lisäksi edessä on pieni vaellus Haltin huipulle sekä juoksuklubin aloitus. Käy kurkkaamassa juoksuklubin tarjonta tästä. Erityisesti kolmosryhmään kaivataan juoksijoita :) Lisää kuulumisia SM maran jälkeen, jos viivalle päästään. Ja vaikkei viivalle päästäisi, kuulumisia ilmaantuu kyllä.

porvoo_2

Rentoa kaahausta Porvoon puolikkaalla

Erilainen matka maratonille

Posted by on Aug 29, 2014 in muut | 2 comments

Petro: Se oli maaliskuinen sunnuntai ja ensimmäinen Tukholman maratonille valmistava 30km lenkki. Edellisenä torstaina oli satanut jäistä tihkua ja Sporttiklubin lenkillä minua oli alkanut närästämään. Perjantain palauttavalla lenkillä ei mitään oireiluja. Mutta nyt, 30km lenkillä se närästys alkoi heti, vaikka kyseessä oli PK-vauhtinen lenkki. Oikea olkapää alkoi puutua jossain vaiheessa, paska lenkki ajattelin. Pari kertaa oli pakko pysähtyä ja yrittää röyhtäisemällä lopettaa ketkua oloa. Mietin mitä olin syönyt tai eikö uusi urheilujuoma sopinut minulle. Juoksin koko lenkin, kun sykkeet olivat odotusten mukaiset ja vauhti pysyi suunnitelmassa.

Minna: Aloitin Petron valmentajana syksyllä 2013. Tavoitteet olivat hyvät ja selkeät: hieman painoa alaspäin, kunnon PK kausi, juoksutekniikan viilausta, maltillinen vauhtien kasvatus ja keväällä Tukholman maraton. Alussa olin kartoittanut valmennettavan terveyden tilan ja riskitekijät. Taustalla oli lievästi kohonnut verenpaine sekä suvussa todettu sydän – ja verisuonisairauksia. Ei esteitä liikunnan harrastamiselle. Petrolla oli jo muutama maraton takana, joten kokemustakin oli. Harjoitushistoriassa oli ollut hivenen turhan paljon kovaa harjoittelua ja rytmitys puuttui. Mutta asenne oli äärimmäisen hyvä ja hän oli alusta saakka täsmällinen harjoittelija. Kehitystä alkoi tapahtua ja treeneissä oli hauskaa. Sain jopa myytyä ajatusta lihashuollon tärkeydestä ja lihaskuntotreenistä. Kyseiseen kohderyhmään (miehet 40+) kuuluvilla ne asiat kun tuppaavat unohtumaan…

Petro: Myöhemmin illalla luettuani infarktioireista päätin lähteä päivystykseen. Ajoin autolla Jorviin ja siellä 3 tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkäriin. Lepo EKG ei vielä paljastanut mitään, mutta labrakokeista näkyi 1616 ng/l eli yli 100-kertainen sydänlihaksen troponiinin TnT-arvo. Jos rintakipupotilaalla sairaalaan tullessa ensimmäisessä verinäytteessä troponiini on 50 ng/l tai korkeampi, äkillinen sydänlihasvaurio on hyvin todennäköinen. Ultraäänitutkimuksessa sydämen supistavuus oli kuitenkin hyvä, ja pumppauksen tehokkuus normaali. Oli kulunut jo 11 tuntia lenkille lähdöstä. En juuri kipuillut, mutta jotain outoa tunsin kuitenkin. Ensimmäinen kysymys kardiologille oli pääsenkö Tukholman maratonille. Pikkuhiljaa tapahtunut alkoi valjeta. Minulle selvisi vasta jälkikäteen, että kyseessä oli sydäninfarkti (sepelvaltimotautikohtaus). Tuona yönä kuitenkin mietin että jotain vakavaa oli nyt tapahtunut, ja onko loppuelämä vain hölkkää ja vesijuoksua? Tämäkö palkinto kaikesta treenistä? Miten paransin tammikuussa Aktiacupissa kympin aikaani kolmella minuutilla 45 minuuttiin?

Minna: Sain Petrolta tekstiviestin, jossa hän kertoi saaneensa sydärin. Olin kauhuissani. Minulle tuli mielikuva henkilöstä joka kesken kaiken lyyhistyy maahan makaamaan, ihmiset soittavat ambulanssin ja alkavat elvyttää. Mutta ei, hän oli juossut pitkän lenkin LOPPUUN ja vielä ajanut itse päivystykseen sekä odottanut siellä kolme tuntia. Tuntui aivan käsittämättömältä. Tietysti mietin mitä itse olisin voinut tehdä toisin juoksuharjoitusohjeiden kanssa ja olinko tehnyt jotakin väärin. Ohjelma oli kuitenkin maltillinen ja olin kuulostellut koko ajan jaksamista treeneissä.

Petro: Seuraavana aamuna minulle tehtiin varjoainekuvaus, jossa paljastui hyytymän tukkineen täysin vasemman päävaltimon (LAD:n).  Sydänlihakseen oli avautunut myös kollateraalisuonia, jotka olivat toimineet varatienä oikealta sepelvaltimolta (RCA) vasemmalle puolelle. Hyytymäkohtaan tehtiin pallolaajennus ja sain kolme metalliverkkoputkea eli stenttiä, jotka tulisivat pitämään tukkeutuneen suonisegmentin auki. Operoinut kardiologi ihmetteli, miten pystyin juoksemaan 30km LAD tukossa ja ilman rytmihäiriöitä.

Pääsin kolmen päivän päästä kotiin. Kardiologit sanoivat treenatun sydämen ja kollateraalien pelastaneen minut isommalta tuholta. Sain tehdä tunnin kävelylenkin päivittäin. Kahden viikon jälkeen pääsin ensimmäiselle lenkille. Ajattelin että nostetaan tehoja rauhassa, kyseessä vähän isompi juttu kuin talvinen nuhakuume. Toukokuun alussa juoksin jo ensimmäisen pitkän lenkin ja koko kuussa juoksin jo 170km. Sykkeet pyörivät alemmilla tasoilla kuin olin tottunut ja juoksu tuntui samalta kuin ennen tai jopa helpommalta.

Minna: Pian Petron kotiin pääsyn jälkeen nähtiin jo treenien merkeissä. Treenit tässä tapauksessa tarkoittivat reipasta kävelylenkkiä metsässä. Olin ensimmäistä kertaa tekemisissä sydärin saaneen henkilön kanssa. Ai tuolta se näyttää. Tuossa se nyt kävelee, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mietittiin, että mitäs nyt treenien kanssa tehdään ja tultiin tulokseen, että ennen rasitus EKG:tä mennään rauhallisilla treeneillä eteenpäin.

Petro: Kesäkuuhun asti olin löysässä hirressä. 4.6. sain magneettikuvien ja rasitus-EKG:n perusteella ”vapauttavan tuomion”.  Infarktista oli jäänyt hieman arpikudosta, mutta suorituskyky oli hyvä, suurilla kuormilla ei iskemiaa (sydänlihaksen hapenpuutetta), ei liikehäiriöitä ja kokonaissupistavuus hyvä. Sain jatkaa juoksuharrastusta kuten ennen eikä maratoneillekaan nähty esteitä.

Minna: Rasitus EKG:n jälkeen aloiteltiin taas aktiivisempaa treeniä ja Petro ilmoitti haluavansa elokuun HCM:lle. Hieman ehkä nikottelin ajatukselle, sillä tuossa ajankohdassa oli riskinä helle sekä itse tapahtumapäivänä että maratonharjoitteluaikana. Mutta okei, siihen siis tähdätään. Kovemmissa treeneissä painotin maltillisempaa vauhtia kuin ennen. Vähemmän vetosarjoja ja vähemmän vauhtia. ”Vähemmän vauhtia” oli haasteellinen käytännössä, kaverissa oli virtaa kuin Duracell pupussa ja sain koko ajan kentän laidalla olla huutamassa, että taas mennään liian lujaa… Petro kysyi ensimmäisten ratatreenien jälkeen, että eiks me tehdä vielä yks sarja? Joo, ei tehdä. No, höh..

Petro: Selvisin lähes vaurioitta infarktista, mutta kamppailu sepelvaltimotaudin kanssa jatkuu. Hyvä ystäväni juoksu saa olla ja sen täytyykin olla paras kaverini lopun elämääni. Onnistuin myös välttämään masennuksen perheen, valmentajan, juoksukaverien ja työkaverien mahtavalla tuella. 16.8. koetti se päivä. Helsinki City Marathon. Tavoitteet olivat korkealla, sää mitä otollisin. Juoksin oman ennätykseni 3:53:55. Juoksu kulki lähes sekunnilleen suunnitelman mukaan 30km asti, mutta hyydyin lopun mäissä enemmän kuin olin suunnitellut. Turha niitä lopun kilometrejä oli surra. Olin voittanut elämäni takaisin.

Petro_HCM

Hymyilevä maratoonari 37 km kohdalla

Minna: Kävimme aika monta keskustelua HCM:n tavoite ajasta. Olin itse sitä mieltä, että maaliin pääsy hyvällä fiiliksellä on tärkeintä. Petro teki laskelmia, arvioitiin reitin mäkiä ja niiden vaikutusta moneen kertaan. Mikä vauhti tuntui rennolta? Miten pitkät lenkit ovat menneet? Tätä pyöriteltiin. Itseäni jännitti maraton päivänä varmaan enemmän kuin Petroa. Olin puolikkaan ja 27km kohdalla kannustamassa. Meno näytti hyvältä! Täsmällisenä juoksijana Petro oli aikataulussa ja helpon näköistä oli. Lopussa tuli hyytymistä, mutta maaliin päästiin hyvissä voimin ja se on kaikkein tärkeintä. Melkein itkuun purskahdin, kun sain puhelinsoiton että nyt ollaan maalissa. Ei voi muuta kuin ihailla hänen sitkeyttään. Moni muu olisi jäänyt kevättalven tapahtumien jälkeen sohvalle makaamaan.

Koen oman roolini valmentajana ennen kaikkea henkisenä tsemppaajana ja jaan tietoa siitä mistä minulla sitä on eli juoksemisesta. Minä en ole lääkäri, näin ollen en myöskään yritä leikkiä lääkäriä. Tässä tapauksessa roolini oli tukea Petroa eteenpäin juoksuharrastuksessa ja auttaa onnistuneeseen suoritukseen. Hyvät tiedot lääkäreiltä sekä testitulokset miten ja millä teholla voidaan harjoitella, auttoivat luomaan harjoitusohjelman ja harjoitteet, jolla tähän tulokseen päästiin. Tästä jatketaan kohti uusia seikkailuja.

 

“Myötä- ja vastamäessä”

Posted by on Aug 3, 2014 in Kilpailut | Comments Off

Kalevan Kisat 2014, helle ja 10 000m. Elämäni neljäs ratakymppi. Edellisestä oli aikaa vuosi ja sekin oli samasta tapahtumasta.

Minulla on koko tämän ”huiman” kilpajuoksu-urani aikana ollut hyvin ristiriitainen suhtautuminen ratamatkoihin. Niissä on toisaalta jotakin hyvin viehättävää ja toisaalta jotakin todella ärsyttävää.

Sen verran kovapäinen kun olen, ei sitten riittänyt vuoden takainen traumaattinen 25 kierrosta helteissä Vaasassa. Piti lähteä uudestaan kokeilemaan voisiko minun ja ratakympin suhteesta sittenkin tulla jotakin. Lähtisikö se sittenkin myötäiseen suuntaan? Olin siinä mielessä luottavaisin mielin, että ainakaan huonommin kuin viime vuonna en voisi juosta. Olinhan kesäkuussa juossut HHM:llä puolimaratonin, jossa kympin väliaika oli 39:23.

Tavoitteeni ei ollut mitenkään ihmeellinen. Haaveilin noin reilun 38 minuutin loppuajasta, joka olisi ollut keliin ja ratajuoksukokemukseeni nähden mainio tulos. En todellakaan haaveillut viime joulukuun kaltaisesta maantiekympin enkasta (37:15).

Olin psyykannut itseäni koko viikon ja viimeistelyharjoitukset olivat menneet kivasti. Fiilis oli hyvä! Olin nukkunut hyvin ja syönyt hyvin. Alkuverkat sujui kivasti.  Kun kävelimme radalle kaikki 14 naista peräkanaa, ajattelin että olen etuoikeutettu kun olen päässyt mukaan tällä taustalla ja tämän ikäisenä. Kamppeet koreihin, lähtöviivalle ja lähtölaukaus. Siitä se rämpiminen alkoi.

Matka oli alusta alkaen täyttä painajaista. En saanut missään vaiheessa juoksuun ja hengitykseen minkäänlaista rytmiä. Alku meni aikataulun mukaan, mutta hyvin nopeasti ja jostakin kummasta syystä henki meinasi salpaantua sekä oksennus nousi kurkkuun. Kierrosvauhti hiipui. En muista kovinkaan paljoa matkasta, sen muistan että ajattelin keskeytystä. Se olisi ollut hyvä päätös, mutta jostakin syystä pääkoppa ei antanut periksi ja lyllersin maaliin saakka: toiseksi viimeisenä ja juuri ja juuri 40 min alittaen.

Yritän kuitenkin keksiä huonoistakin kokemuksista jotakin positiivista: joten nostan itselleni hattua siitä että uskalsin mennä ”tarjottimelle”. Sinne vain kaiken kansan tuijotettavaksi kun hiki lentää, hengitys ahdistaa ja jalat painaa. Mutta kyllä kyynel vierähti poskelle kun illalla hotellille pääsin, sen verran harmitti.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen että lähdin, koska tutustui taas uusiin kivoihin tyyppeihin ja sain paljon uusia ideoita harjoitteluuni. Sain myös tuttavilta ja läheisiltä valtavasti tukea sekä kannustusta. Juuri tällaisina hetkinä se on erityisen tärkeää. Kiitos siitä!

Eräästä eilisestä viestien vaihdosta, paljon minua kokeneemman ihmisen kanssa opin seuraavaa: Joskus on hyvä ymmärtää, että kaikkia tavoitteita ei voi saavuttaa. Se ei ole periksi antamista, se on viisautta.  Joten hei hei ratakymppi, me emme jatkossa kohtaa ja minun ei tule sinua ikävä. Meidän suhde ei vaan toiminut. Jatkossa haastan itseäni matkoilla jotka ovat minulle mieluisia.

Koska haluan saada kirjoitukselleni positiivisen päätöksen ja sen otsikon myötämäen, niin ohessa otos mukavasta kesäharrastuksesta eli avovesiuinnista tyynessä kesäillassa. Uintiani vahtii ystäväni koira Morris.

 

20140722_192040[1]

 

 

 

“Minä en ole juoksija”

Posted by on Jul 12, 2014 in muut | Comments Off

Kuulin nuo sanat lokakuussa 2013, noin yhdeksän kuukautta sitten. Istuin Vantaalaisen omakotitalon keittiön pöydän ääressä. Toisella puolen pöytää istui kaksi nelikymppistä naishenkilöä. Oltiin suurten asioiden äärellä. Edessä oli elämäntapamuutos ja minut oli hälytetty paikalle tässä muutoksessa avustamaan.

Kerroin omasta taustastani ja tavastani valmentaa. En usko pikadieetteihin ja pikaisiin kuntoprojekteihin, uskon että hitaasti kiiruhtamalla saataisiin aikaan paras ja ennen kaikkea pysyvä lopputulos. Parivaljakko kertoi taustastaan: historiasta löytyi jos jonkinmoista pikadieettiä, karppausta, liikunnan aloittamista ja liikunnan lopettamista. He arvioivat tarvitsevansa minua noin kolmen kuukauden ajaksi. Sitten kuulemma pärjättäisiin. En sanonut mitään, mutta totesin että mennään hei askel kerrallaan ja kerrotte kun ette minua enää tarvitse. Loppuun tuli vielä ilmi toiselta leidiltä, että minä en ole sitten mikään juoksija. Totesin, että ei se haittaa, ei tarvitsekaan olla. Etsitään sellaiset liikuntamuodot jotka teitä motivoivat. Kerta kaikkiaan kun kaikkien ei tarvitse olla kiinnostuneita juoksusta, vaikka itse olenkin himojuoksija.

Lähdettiin siis liikkeelle. Tapaamiset kaksi kertaa kuukaudessa ja yhteydessä olimme sähköpostin sekä puhelimen välitykseltä niin paljon kun on tarvis. Kartoitettiin nykyistä ruokavaliota ja fixattiin uutta. Pikkuhiljaa. Ruokailurytmi ensin. Onhan se aamupala haastavaa, jos ei ole siihen tottunut. Pitää herätä aikaisemmin ja pitäähän se tehdäkin. Tulee kiire ja ei ole nälkä.  Ja, ja ja. Olihan niitä selityksiä. Jouluun mennessä liikuntaa oli viikoittain jo jonkin verran, mutta vieläkin oli liikkeelle lähteminen välillä vaikeaa. Ateriarytmi oli jo lähes reilassa. Mutta kun paino ei putoa tarpeeksi. Pitäisi kuulemma saada joku pikainen ratkaisu nyt, heti ja äkkiä. Mutta minä en antanut periksi. Perustelin ja kannustin. Ajatukset saatiin pois pikadieetistä.

Kevättä kohden mentiin sitkeästi. Pienin askelin asiat eteni. Jostakin se ajatus sitten lähti, jollakin kävelylenkillä. Että hölkätääs kuule yksi katulyhtyjen tolppien väli. Hölkättiin. Hölkätääs hei toinenkin. Sitten parin viikon kuluttua hölkkäiltiin jo useampi minuutti ja välillä käveltiin. Viikkojen myötä minuutti vaihtui kilometriin ja kilometri toiseen. Pieni juoksukärpänen oli puraissut.

Kevään tullen oli uutta lenkkikenkää ja uudet juoksuvermeet. Askel keveni ja keho muutti muotoaan. ”Ei juoksija” antoi mahdollisuuden ja kokeili. Oli suuri ilo olla mukana kannustamassa ja näkemässä niitä onnistumisen tunteita, kun kilometri vaihtui toiseen.

Päätimme valmennuksen kesäkuun lopussa. Minua ei enää tarvittu.  Katson onnistuneeni elämäntapa- ja painonhallintavalmennuksissa silloin kun asiakas on omaksunut uuden tavan ruokailla ja liikkua sekä hän on ennen kaikkea tyytyväinen. Silloin kiitos ja näkemiin – minut voi irtisanoa. Nämä leidit pärjäävät myös jatkossa, siitä olen aivan varma.

Kesäkuun lopussa viimeisellä tapaamisella sain heiltä muistoksi kirjan ja kortin, joka sisälsi Tommy Tabermanin runon:

”Jotta pääsisi perille

on eksyttävä tieltä.

Joka pääsee perille

oppii, että hetken kuluttua

on taas jatkettava matkaa.

Joka ei koskaan

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta”

 

Mutta mitä minä opin heiltä? Sen, että pitää antaa mahdollisuus. Pitää joustaa, tarkastaa välillä kantaansa. Ei pidä lannistua. Olen toitottanut, että minä en ole mikään uimari. Alkuviikosta polskutellessani kaksi kilsaa totesin että kyllä minussa pieni uimari ehkä asuukin, kun vain annan uimarille mahdollisuuden ja olen itselleni armollinen. Yhteiskilometrit venyivät tällä viikolla jo kahdeksaan. Kohta kasvaa evät selkään.

Lämmin kiitos Karoliinalle ja Kristalle yhteisestä matkasta. Teitä oli ilo valmentaa.

2014-06-17 18.59.17